Punnitaanko sinua tykkäysten, kommenttejen taikka seuraajien määrällä?

Tuli vastaan lause, joka pisti mutkin kirjoittamaan. Lausahduksen vierestä, tosin.
Mietteitä havainnosta ja tuntemuksista, jotka ovat viimeaikoina itseä häirinneet jotenkin erityisen paljon.

”Make sure you are as happy as you are in sosial media.”

Jos sosiaaliseen mediaan on tärkeämpi päivittää päivien kohokohdat, tai ilot ja surut ennen kuin läheisilleen soittaa tai
ilmoittaa asioista henkilökohtaisesti, niin mitä se kertoo sinusta, taikka minusta, taikka muuten maailman menosta?

Ja vaikka ne kerrottaisiinkin henkilökohtasesti, niitä ei osata kuunnella, taikka ennakkoajatus on, ettei ne ole kiinnostavia.
”Soitellaan kohta uudestaan, oon huonosti just” ” Nähdään kohta, jutellaan.” Joopajoo. Tsekataan somesta, jos sitäkään.

Lähiaikoina on tullut avattua silmät monessa asiassa, mutta myös siinä, miten omaan silmään pistää käytös siitä,
miten mobiililaitteiden käyttö ja sosiaalinen media ovat vaikuttaneet minuun ja ympärillä oleviin ihmisiin.
Miten huomaa muissa, että nyt tuo on siinä vaiheessa addiktiotaan, missä minä olin joskus…
Taikka, nyt tuon todellisuus on se, mitä päivittää, uskoo siihen itsekin ja elää vain sitä todellisuutta,
mistä saa hyvän tarinan ja kalasteltua huomiota ja tykkäyksiä. On siis havaintoja negatiivisessa mielessä melko paljon, mutta positiivisessa myös.
Jotkut osaavat hienosti tuoda työnsä, intohimonsa ja aidon persoonallisuutensa esiin.

Ikävää tässä on kuitenkin, ettei nähdä elämää ja todellisuutta ympärillä. Jumiudutaan merkityksemättömämpään kun se, mikä on todellista, kosketeltavissa.
Kuvitellaan, että ihmiset seuraavat, heillä on aikaa tutkia ja että he ovat kiinnostuneita tietämään kaiken juuri sinusta ja siitä mitä julkaiset.
Ja että he jonkun ihmeen hästägin kautta löytävät juuri sinut ja sinusta tulee maailmannapa yhdessä hetkessä ja maailmankuuluisuus, rikaskin, jopa, ehkä.
Olkoon niissä syvällisempää sisältöä tai ei, kauniit, hyvännäköiset ja taidokkaat, työ- ja harrastusmaailmassaan menestyvät ihmiset on kiinnostavia; kannustavia.
Mutta ei sitä kukaan meistä ole niin kiinnostava, että kaikki muistavat kaiken, tai edes haluavat nähdä. Tai sitten on fanaattinen.

Itse en juurikaan seuraa tapahtumia taikka hahmoja tekaistuissa kulisseissa, jotka ärsyttävät, koska voin suojata itseni niiltä.
Pyrin myös olemaan tsekkaamatta liikoja niitä minulle kaikkein lähimpiä, jos minulla on mahdollisuus nähdä heitä, tai soittaa, tai pitää yhteyttä muuten.
Eläisin mielummin heidän kanssa todellisuutta. Itse olen luonteeltani levoton, sata asiaa mielessä, niin että jos susta ei kuulu, niin en mäkään muista.
Odotan kuitenkin, että kuulemiset vaihdetaan muuten kuin sosiaalisen mediaan välityksellä, joka saattaa olla kaikille julkista.
Jos heidän päivitykset ja asiat tulevat vastaan päivän newsfeedissä, niin kyllä ne huomioin kuitenkin.
Mutta, jos en nää, ajattelen, että en ole jäämässä nyt mistään paitsi. Tai että jään ulkopuolelle jostain tärkeästä,
jos en ota asiakseni seurata kaikkien jokaista liikettä. Mielenkiintoisia ihmisiä toki tulee stalkattua, siksihän media on,
niitä millä on sisältöä ja ideoita, ohjeita ja uutta näkökulmaa omien tavoitteiden mausteeksi, jokin oma juttu, mihin he uskovat täysillä,
tai joidenkin perheet ovat minulle tuttuja, ja jos jollakulla on hiton hyvä sananvaihto ja kirjoittamisen taito niin; kyllä, seuraan!
Kauniit kuvat, taikka hyvännäköiset puitteet ja oma tyyli, kiinnostavat. Seuraan niitä, joissa näen jotain samaa kuin minussa,
taikka heillä on täysin muunlainen maailman mitä itse elän. Ilmiöitä. Läheltä ja kaukaa.

Joskus nää mun mietinnät menee syvälliseks, joskus jotkut pienet asiat avaa silmät suuremmin.
Jään itse kiinni kieroutuneesta maailmankuvasta. Nyt mietin, että melko usein sosiaalinen media antaa hyvät kulissit esitellä parempaa elämää,
kuin mitä se elämä oikeasti on. Omalla kohdalla olen miettinyt paljon, miltä mun maailma jonkun silmään näyttää.
Tai mitä näen toisten kulissien takaa. Mitä oletan jonkun videon, tekstin tai kuvan perusteella…?

Ollakko onnellinen? Onko joku joskus jopa väsynyt? Olenko itse ihmiskone, jolla on joka päivä arki kukikasta unelmaa ilman arjen vastoinkäymisiä
taikka taloudellisia vaikeuksia? Moni elää unelmaa, mutta kaikella on varjopuolensa.
Satuttaako negatiiviset kommentit, viestit taikka palaute? Minkälaista perhe-elämä on? Ja miten sosiaalisessa mediasssa käyttäytyminen vaikuttaa läheisiin?
Harvemmin osaan, taikka haluan, saatika tykkään mitään tällaista kirjottaa, mutta se saattaa myös avata tutuille ja seuraajille asioita minusta, Camillasta.
En välitä henkilökohtaisten, perheeseen tai lähimpiin liittyviä asioita julkimoida. Kellä onni on, se onnen kätkeköön. Pätevää.

Kellä känni on, se kännin kantakoon jne..

Kun menee kaikki päin persettä, niin se ois kiinnostavaa jakaa. Vahingoniloisille ihmisille se on hupia. Myös kateellisille ja kostonhimoisille.

Maailma vääristyy, muuttuu. Tuntuu, kuin jotkut ihmiset rakentaisivat elämää päivityksillä. Huomioimatta, että pitäisi kai todellisuudessa olla niin
onnellinen, erehtymätön, suosittu, varakas, laiha, lihava, lihaksikas, taikka hikipinko supersankari kuten profiilit antavat ymmärtää.
Jotkut on aitoja ja jotkut suoristelevat ja kaunistelevat asioita. Mietin, miten todellisen inhimillisyyden saisi järkevällä tavalla välitettyä…
Ei mitenkään. Itsesäälistä, tai nyyhkytarinasta saa monesti nämä ikävät elämänasiat väännettyä ja käännettyä huomion saamiseksi.
Olen mokaillut paljon, erehtynyt ja tehnyt vääriä johtopäätöksiä ja valintoja. Surrut, katunut, menettänyt mun ihmisiä, mutta niistä en mitään suurta
dramaturgialla sovitettua päivitystä ole saanut aikaan ja henkilökohtaisiin asioihin liittyy myös ne muut, joiden puolesta en voi mennä huutelemaan
omasta näkökulmastani asioita. Ne on pitänyt ja pitää jotenkin henkisesti itse käsitellä pääsemättä ehkä koskaan maaliin ja sitten ne on jo edellisien
päivien stooreja. Ikävää, mutta monet, todella monet käsittelemättömistä ja selittämistä tarvitsevat asiat ovat jääneet välitilaan.
Osa on kylmää sotaa. Itselle taikka muille. Joskus hyvätkin asiat jäävät nauttimatta. Jatkaa vaan laput silmillä suorittamista,
jotta on jotain mihin pakenee, tai päämäärätietoisesti painaa isoja unelmia kohti. Tai sitten pahimmassa tapauksessa,
että ois jotain mitä päivittää sosiaaliseen mediaan. Onko niin tärkeää laittaa someen montako kilometriä tuli juostua, päivittäin?
Johan siihen ihmiset kyllästyvät. Tai montako kyykkyä tein ja montako sarjaa ja kuinka olen ylpeä saavuttamastani vartalosta.
Se on kyllä pirun kivaa, kun pääsee tavoitteisiin ja haaveisiin, mutta niitä huonoja hetkiä ja haittapuolia, asioiden hintaa harvemmin tulee laitettua.
Pitäs kai? Mulla on ihania ja huippuhyviä sponsoreita, yhteistyökumppaneita ja mun ihmisiä, joiden kannalta sosiaalinen media on mun työtä ja
tykkään myös kun ihmiset ovat kiinnostuneita ja kysyvät neuvoja ja pyytävät posteja ja kuvia eri aiheista. Se on haasteellista ja tarvitsee aikaa,
mutta myös palkitsevaa ja tietysti imartelevaa, kun saa joskus kehujakin ja on huomattu, että mun työmäärällä on jokin tarkoituskin.

Toinen, mihin tulee uppouduttua ja unohduttua, on viestien kirjoitus; siinä ei hymiöt riitä välittämään millä asenteella asiat otetaan vastaan tai
millä traumaattisella hetkellä vastaanottaja ne saa ja miten ne halutaan ymmärtää, vaikka vaihtoehdoista oltaisiin kuinka tietoisia, niinkuin tietty muidenkin
asioiden kirjoitettu sana. Mihin osaan ja sanamuotoon lauseissa kukakin tarttuu, tai miten se ymmärretään.

Pitäisi vain elää. Haistaa, maistaa, tuntea, koskea, kuunnella. Laittaa se puhelin pois kun puhutellaan, tai jos on jotenkin vaikea tilanne, niin just se sama,
eli laskea se kädestä ja ottaa tuli ja tappura vastaan, eikä piiloutua/tukeutua luuriin kadoten sen taakse.

Viestittelyllä käydyt keskustelut eivät aina vie mihinkään. Jälkipuheet ja päätökset tulevat messengerin kautta, kun ei kasvotusten enää osata keskustella.
Onko tuttua, pieni nahisteluviestittely joka on vienyt molempien osapuolien voimat? Ja loppuhuipennukseksi väärä emoji.

Ystävyys, työsuhteet, parisuhteet ja muu kanssakäyminen; tunnetteko te ne ihmiset kenen kanssa olette tekemisissä, tai seurustelette, jos
pitää tsekata mitä esim. miesystävälle tai vaimolle kuuluu instapäivityksestä mitä on leivottu 1000 ottoa ennenkuin mieluinen “flirtteri” on löytynyt ja
kaksoisleukaa ei näy. Kotona tuijotetaan omia päivityksiä ja seurataan tykkäyksiä. Ei sitten tarvitse enää puhua mitään.
Kaikki tarvittava on tsekattu somesta ja päivällä on tullut hiplattua itseänsäkin, niin ei muuta kuin nettisarja pyörimään hetkeksi ja sitten vähin äänin pehkuihin.
Intohimo ja kosketus, läheisyys, tunteet, ne on vaihdettu nettibitteiksi. Virtuaalikumppaneiksi. Saa mitä halutaan ja pystytään käsittelemään.
Voidaan jopa päivitellä, että on ollut ihan muualla, missä on oltukaan. Pahanteko helpottuu. Kätevää sinisilmäisten juksutusta…

Nyt en saa, enkä aio olla mustavalkoinen. Sosiaalinen media, puhelin ja viestittely ovat minullekin elintärkeä, ja joihinkin tahoihin ainut mahdollisuus pitää yhteyttä on kirjeenvaihto.
Täytyy ottaa käyttöön myös tuo vanhanaikainen tapa. Itseäni on ilahduttanut, kun oon saanut postia. Käsinkirjoitettuja kuulumisia taikka kortteja perintäkirjeiden seassa.

Aikomukseni on nyt olla huomaavaisempi. Vihaan muutenkin viestejä, kun puheluilla asiat selviää montakymmentä kertaa nopeammin.
Mun ihmiset, soitellaan ja nähdään! Puhelimessa puhuminen on jotenkin mennyt vaikeaksi. Ei ole olevinaan aikaa.
Ei jaksa kuunnella, tai tarvitse miettiä sanoja, kun niitä ei voi pyyhkästä ja kirjoittaa uudelleen. Myös se, että jos on taukoamatta päivän suorituksissa ja
paikoissa, joissa ei yksityisyyttä saa, puhuminen puhelimessa tuntuu epämiellyttävältä. Ei ole kiva jakaa asioita ympäristöön, vaikkei niistä mitään tärkeää
selviäisikään. Sitten kun pääsee omiin oloihin, unohtaa soittaa takaisin.

Toiset oli tavat lankapuhelinten aikana. Tarvii kuitenkin sekin tajuta, että elämä, päivät ilman puhelinta ja aikataulua ovat yhtäkuin onni ja se jos jokin lataa akkuja.

Mulla on tuo ihana pieni 8-vuotias poika. Mä oon jäänyt paljolta paitsi, kun olen tehnyt vain hommia tietokoneella taikka puhelimella.
Osa on ollut aivan typerää someen jumittumista vailla järkevää syytä. Paljon myös oikeaa taistelua, työtä mun uran etenemisen vuoksi, asiakkaiden hankkimista,
palvelemista ja mainontaa, että jollain sais elettyä. Mutta pieni ihminen turhautuu, jos joka vastaus on ”Kohta. Mulla on yks homma vielä kesken.”.
Tai se, että joutuu monta kertaa toistamaan asiansa saamatta huomiota.

Niitä hommia on aina, jos se puhelin on vaan kädessä. Työt on koko ajan käsillä, tai niitä hommia keksitään lisää, koska ne ovat mobiililaitteella
koko ajan mukana.

Kun saan taas nauttia ihanasta kesäpäivästä poikani kanssa, tajusin miten tyhmä on, jos en muuta tapoja lisää.
Näitä hetkiä ei saa koskaan kokea toiste, eikä menetettyä aikaa takaisin. Miten vilpittömiä ja iloisia lapset on vaan sun ajasta… Puhelin ja laitteet sivuun!
Vaikkakin itse taasen jäin kiinni siitä, että niitä kuvia piti ottaa kun oli niin kivoja hetkiä. Puhelin oli kädessä taas, mutta osasin laittaa sen pois.
Osasin ottaa sen ajan ja olla läsnä. Kunpa osaisin paremmin, opeteltavaa on.

Häviämmekö me olemasta, jos katoamme hetkeksi sosiaalisesta mediasta?
Kertooko kauniisiin taustoihin, kuviin liitetyt korulauseet sinun tavasta ajatella vaiko siitä
miten asiasi tulisi olla? Pieni kaunis hymy ja kukaan ei näe kuinka rikki taikka pulassa oikeasti olet.

Läpäläpälääz, ilmeisesti pahemmat pms oireet, mutta määkin oon vaan ihmisen poikanen. Pershedelmä.

COVERGIRL

 

I was invited to pose as a nurse,

NIGHT NURSE in a photoshoot to Amerikan Rauta Magazine.

I have done some photo shootings with Tomi earlier and it is always fun and the shots is diamond! Always a pleasure to work with professonal.

Maybe you have read about my bike from Amerikan Rauta few years back or seen my other photo series at my gallery?

Tomi is really renowned in circles of car enthusiasts. American Rauta Magazine was founded six years ago. Tomi Eronen who write the story about the car witch I pose with,  have been work with Amerikan Rauta Magazine since then. He have also work at GTi-Magazine and Tuning.fi almost ten years. Lifestyle around american cars is been there like always. First Car was bought when hi was just 16-years old ’66 Rambler. Nowadays he have ’81 Cutlass lowrider and ’56 Mercury.

Music is another passion. Guitar stays in spesial place in his life and been there since he was ten.

Here a little video from shootings and pics from mag. You going to find photos later in my gallery.

Owner of the car: Marko Stjerbakoff

Photos and story/text in magazine: Tomi Eronen

Model: Camy, Night Nurse

 

 

 

Interview, YLE Tampere

Listen the radio interview 6.6. Yle Tampere, YLE Radio 1, 90,7 MHz

I’m there guest of Päivi Solja little after 15.00

YLE Radio 190,7 MHz